Viikkoon on mahtunut tunteiden koko kirjo; surua, vihaa, katkeruutta, haikeutta… Muistojen siivittämänä on tullut kyynelten seassa myös hippunen hymyä. Päällimmäisenä ei kuitenkaan ole ollut suru tai viha, vaan ääretön kiitollisuus. Kiitollisuus näistä viidestä vuodesta, jotka yhdessä saimme viettää. Meille ei vain ollut tarkoitettu enempää. Mitään ei jäänyt sanomatta tai tekemättä. Päivääkään en vaihtaisi pois. En sitä viimeistä, enkä näitä tyhjiä päiviä kaiken tapahtuneen jälkeen. Yritän lohduttautua sillä, ettei yhteisen elämän laatua voi mitata ajassa, vaan kaikessa siinä mitä olimme ja mitä teimme.
Vaikka ajatuksissa sanat ”miksi” ja ”jos” toistuvat usein, olen yrittänyt niitä päästää pois. Sillä tiedän sen olevan turhaa. Mitään ei voisi tehdä toisin. Emmekä koskaan saa vastausta kysymykseen miksi. Niin epäreilua kuin tämä kaikki onkin. Meidän elämäämme saapui viisi vuotta sitten tähdenlento, kiltti ja kultainen sellainen. Vaikka yhteinen aika oli lyhyt, ei se himmennä yhdessä koettujen hetkien muistoa. Pojan varalle oli jollain muita suunnitelmia. Nyt sillä on hyvä olla. Tiedän sen tietäneen ja tunteneen kuinka paljon sitä rakastettiin. Se oli meille paras ja me olimme sille parhaat. Sitä ei voi mikään tai kukaan koskaan muuttaa.
Tuntui kuin osa itsestä olisi kuollut mukana. Niin varmasti kävikin. Sitä ei paranna edes aika. Olemme onneksi saaneet olla läheisten ympäröiminä. Se osittain helpottaa oloa edes hetkeksi. Et ole yksin tyhjyyden ja ajatusten kanssa. Silti, läheisten lohdutukseksi tarkoittamat kauniit sanat satuttavat lisää. Niistä kuultaa rakkaus. Elvis oli niin monelle rakas pieni mies, se rakkain. Totta on, että aikaa myöden varmasti helpottaa. Suru ei koskaan katoa, se vain muuttaa muotoaan.
Kuitenkin jäähyväisten myötä jokin ovi sydämessä sulkeutui, lopullisesti. Sinne ei kukaan toinen voi koskaan päästä. Sillä vain yksi voi olla ensimmäinen.
"Jos sua ei ois ollut, niin olisin keksinyt sut
ois susta samanlainen tullut, mitään en ois muuttanut
ohikulkijat luulee, minun seinille puhuvan
tyhjyyteen he sanovan mun kuulee, sua aina rakastan
tahdon susta kiinni pitää
vaikken sua oikeasti enää nää
en tahdo irtikään päästää, taas ilmestyt vierellein
on pakko itseään säästää, sen velkaa sulle jäin
olet joka ikinen yön ääni, kukkamerestä poimin sut
hyvä ajatus sisällä mun pääni, kun elämä on suuttunut
oot valona mun tiellä, silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä, jos sua ei ois ollutkaan
jos sua ei ois ollut, niin olisin keksinyt sut
vuoteeseeni kuvitellut, sulle kadulla puhunut
hiljaisuutena öissä, ääriviivoissa pihakoivun
ilman sua oon kuin vöissä, ilman sua lakastun
saanhan susta kiinni pitää
vaikken sua oikeesti enää nää
ei sua minusta voi erottaa
jäät osaksi mieleni maisemaa
kiitos
kun olit totta hetken
nyt mun täytyy tästä jatkaa
vierelläni teet loppuretken
vaikka se ois kuvitelmaa
olet jokaikinen yön ääni, osa lempeää valon kajoa
kesäsateena saavut elämääni, en kuivuuteen hajoa
oo valona mun tiellä, silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä, jos sua ei ois ollutkaan..."
