Kohtalon oma...

Elämä on jatkunut, sillä sen on jatkuttava. Vaihtoehtoja ei ole. Ei ole kulunut kuitenkaan vielä ainuttakaan päivää, etteikö kyyneleet olisi virranneet ja ikävä kalvanut sydänalaa. Sitä tunnetta on vaikeaa kuvata, ei vaan ole sanoja. Samaan aikaan kurkkua kuristaa ja sydämessä on puristava tunne. Silmät sulkiessaan sitä näkee ja kuulee sen mitä eniten kaipaa. Isännälle sanoin, että hassua, kuinka aina ensin mulla tulee mielikuva innoissaan kiljuvasta pikku miehestä, vaikka se kiljuminen oli joskus hermoja raastavaa ;) En tiedä miksi, mutta toinen mielikuva on Elviksestä aivastamassa; se ätsähtää ja sen korvakarvat heilahtaa pään yli, kuten oli tapana. Se mielikuva saa jopa hieman hymyilyttämään. <3 Viime viikolla saimme hakea pojan uurnan kotiin. Se oli kauheampi päivä kuin olin kuvitellutkaan. Se teki asiasta todellisemman ja lopullisemman. Toisaalta me tiedämme, että pojan on nyt hyvä olla, missä ikinä onkaan <3 Muistot, niin ne ihanat kuin kipeätkin, säilyvät aina sydämissämme. <3 Pojan paikka kotona. Lempilelu vierellään on hyvä nukkua ikiunta

"Kumpi meistä äidin pieni lempilapsi on?
Kenen hiukset ovat pellavaa ja kultaa?
Kumpi isän ruususista tärkeämpi on?
Kenen olkapäällä taivaan lintu laulaa?"

Kohtalolla tuntuu olevan suuri rooli meidän ja koirien elämässä. Sattuma on ohjaillut monia asioita meidän ja koirien yhteisillä teillä. Niin myös kaikki viimeaikaiset että sen jälkeiset tapahtumat ovat kohtalon sanelemaa. Näin ainakin uskon. Kaikella on tarkoituksensa. Aina kohtalon oikkuja ei ymmärrä tai allekirjoita, mutta ei kai sitä voikaan.

Kohtalon johdattamana saapui meille viime viikolla hoitolapsi/terapiakainaloinen Lilla-Maj Inkoosta. Kaiken surun keskellä pieni neiti on 12-viikkoisen energiallaan tuonut ilon hetkiä elämäämme. Sen turkki on kasteltu tuhansin kyynelin, muttei se ole siitä pahastunut. Joskus näkee jotain perin tuttua sen menossa, tekemisissä ja olemuksessa, se raastaa sydäntä... Kukaan ei koskaan voi korvata toista, eikä pidäkään, jokainen on oma persoonansa, niin myös Lilla-Maj. Se ei saa surua katoamaan, mutta se on antanut ilonpilkahduksia päiviimme. Kaksoset lähinnä nujaavat keskenään, joskus ne innostuvat juoksuttamaan Lilla-Majta ja hyväksyvät hienosti Majn osaksi meidän arkea, mutta Dea ja Nane on The Tiimi - niillä on ihan omat jutut. Majlla on ollut suuri tehtävä toimia meidän kainaloterapeuttina, taitaa itsekin kovin nauttia siitä tehtävästä. Ja niin siinä nyt kävi, ettei Maj lähde meiltä mihinkään. Se on kotona nyt. <3 Ihan iki-oma ei neidistä kuitenkaan tule, sillä se tulee meille sijoitukseen Era:lta. Neiti on siis virallisesti Nappulavaaran Kultahuuma Kulta-pentueesta, jota kävimme useaan otteeseen lällyttelemässä tuossa syksyn aikana niiden ollessa pikkuisia ja vähän myöhemmin vähän "isompia". Tämä on nyt siis jo toinen kohtalon oma, joka meille Inkoosta on tullut ja jäänyt...

Lilla-Maj Inkoosta


On se muutakin kuin söpö, sievästi napottava otus... Se on hurja


Sillä on kova ääni ja se osaa lentää...


Se on hurjan pätevä terapiakoira...


Det är Lilla-Maj


Ja tämä on innoissaan vilkutus-temppu esittelevä Dea


Dea pestynä ja harjattuna, karvansa heittäneenä


Nane au naturel; ei pesty eikä harjattu (kuten ehkä huomaa)


Dea poseeraamassa


Nane-poika poseeraa


Ensi viikonloppuna oltaisiin taas suuntaamassa Viroon näyttelykehiin, vuoden viimeisiin sellaisiin. Tässä on vielä vähän pähkäilyn alla ottaakko Deaa mukaan vaiko ei. Neiti ei ole juoksujaan ennusmerkeistä huolimatta vielä aloittanut ja runsaan karvanlähdönkin jälkeen se näyttää pelkkine päälivilloineen vielä ihan säälliseltä koiraneidiltä, joten saas nähdä. Mutta palaamisiin.