Olet niin kaukana, mutta silti aina lähellä...

Siitä on jo vuosi... Neljän vuodenaikaa on kulkenut ohi – ympyrä sulkeutuu, on taas syksy. Silti tuntuu kuin se olisi ollut eilinen. Muistan niin tarkasti sen päivän. Aamun – teimme kaikki normaalit aamurutiinit, kävimme lenkillä, laitoin teille heijastinliivit, oli niin pimeää. Söitte ja leikitte. Otin sinut mukaani. Ulko-ovella Dea kävi nuuskimassa sinua. Sanoin Dealle, että sano Peppalle heihei, Peppa menee lääkäriin leikkaukseen. Nostin sinut autoon ja ajoimme eläinlääkäriin. Istuit odotushuoneessa sylissäni, radiossa soi Laura Närhen ”Sinä olet minun siskoni”, kuulin sen silloin ensimmäistä kertaa. Suukotit naamaani ja painauduit vasten, et pitänyt eläinlääkäriaseman hajusta. Olit reipas poika eläinlääkärin tutkiessa sinua. Sait rauhoitusaineen, sain pitää sinua sylissäni, kunnes nukahdit. Hoitaja otti sinut ja sanoi ”mene sinä töihin, me huolehdimme tästä pikkukaverista, soittelemme sitten sinulle”. Ja minä menin. Ja ne soitti. Puhelu - se ensimmäinen ”Se on laajalle levinny kasvain... Voimme yrittää leikata, emme kuitenkaan takaa mitään”. Ja se seuraava puhelu ”Valitettavasti mitään ei ole tehtävissä...Haluatteko tulla hyvästelemään?”. Se kurkkua puristava tunne, kun tiesin tulevani hyvästelemään sinut viimeisen kerran, ajatukset eivät pysyneet kasassa. Se hetki kun astuttiin huoneeseen sisään ja sinun vierellesi, juttelin sinulle ja ja silitin, yritit nostaa päätääsi, kuin kertoaksesi, että tiedän mami sinun olevan siinä. Sain ottaa sinut syliini. Tuuditin sinua sylissäni, silitin ja otin kiinni pienestä tassustasi. Eläinlääkäri laittoi aineen kulkemaan. Pian kultainen sydän sammui. Sinä olit poissa. Sain jäädä kanssasi huoneeseen kaksin. Paijasin sinua, suukotin ja katselin rakkaita piirteitäsi, tallettaakseni kaiken mieleeni. Pelkäsin jo silloin, että unohtaisin ne. Juttelin sinulle ”anteeksi, toivottavasti et tuntenut kipua, en voinut tietää”, ”kiitos kaikesta, olet niin rakas”, ”minulla on jo nyt niin ikävä”... Hyräilin sinulle, sitä laulua minkä mummo pienenä opetti ja mikä lohdutti. Se hetki tuntui ikuisuudelta ja silti liian lyhyeltä. Eläinlääkäri tuli takaisin, pyysi valitsemaan uurnan. ”Se missä nukkuu sininen lintu...”. Laskin sinut lopulta sylistäni maahan. En olisi halunnut lähteä luotasi. Seisoin ovella vielä katsomassa sinua, en olisi halunnut jättää sinua sinne. ”On aika lähteä...”. Mietin ”kai ne laittaa sinulle viltin matkalle, ettei sinun tule kylmä...”. Käsissäni remmisi ja paperisi, mieli turtana, sydän puristuksissa, täynnä kipeää ja ikävää. Ikävä teki sydämeeni kotinsa... Päivä oli kuin pahaa unta...

Sen päivän tapahtumat kertaantuivat useasti seuraavien päivien ja viikkojen aikana. Näin myös painajaista siitä, että kuljen Elvis sylissä eläinlääkäriltä toiselle ja aina lopputulos on sama... Kunnes näin unen, josta heräsin hymyillen. Taisin siitä tännekin silloin tammikuussa kirjoittaa. Elvis juoksi vanhan asuintalon risteyksessä, hymyilen ja häntä töttöröllä, tuli aina lähelle, muttei koskaan antanut kiinni, vaikka kuinka komensin luokse. Se näytti unessa niin onnelliselta... En tiedä oliko puhdasta sattumaa, varmaankin, mutta puolitoista kuukautta myöhemmin ostin asunnon vanhasta asuintalostamme... Jos oikein haluaa uskoa, ehkä sillä unella oli muukin merkitys... Onneksi myös ne mukavat muistot alkoivat hiljalleen vallata mieltä. Miten turkkisi hulmusi kun aivastit, miltä näytit kun olit tunkenut nenäsi rahkapurkkiin, miten kipitit luokse naama nauraen, sen kimeän haukun ja hennon piipityksen, sen innon ja silmien palon, kun pääsit mamin kanssa kaksin harrastamaan, sen katseen, kun yritit ymmärtää mitä sinulta haluan, sen pienen töyhtöhännän, joka pystyssä kuljit niin reteänä... Valokuviasi olen katsellut, ne saavat hymyilemään ja muistamaan yhdessä koettuja hetkiä. Videoita en ole voinut katsoa, en vielä. Ehkä vielä joku päivä. Joka päivä jokin asia saa muistamaan sinut, ei ole kulunut päivääkään, ettetkö olisi ajatuksissa ollut. Joskus jossain hetkessä tunnen, että olisit läsnä. Mielikuva on vahva ja vaikka tiedän sen olevan harhaa, se lohduttaa. Vaikket enää ole luonamme, et koskaan ole pois sydämistämme ja ajatuksistamme. Mami kaipaa sinua Peppa niin kovasti...



Pieni mutta silti niin suuri


”Se oli aivan tavallinen kettu.
Samanlainen kuin satatuhatta muuta.
Mutta minä tein siitä ystäväni ja siitä tuli ainutlaatuinen maailmassa.”